Hei, olen Cliff Weitzman.

Minulla on dysleksia.

Sain diagnoosin kolmannella luokalla. Se oli elämäni paras päivä.

Siihen asti teeskentelin lukevani alakoulussa.

Istuin kirja auki edessäni ja vedin sormea sanojen alla, ettei kukaan (vanhempani, opettajat, ystävät, sisarukset) luulisi minua tyhmäksi tai laiskaksi.

Lukuringit olivat kamalia.

Lapset lukivat vuorotellen. Vuoroni lähestyi.

Käteni alkoivat hikoilla.

Ajoitin sen tarkkaan. Ja juuri ennen kuin vuoro osui kohdalleni…

Livahdin piiloon vessaan.

Tein tämän joka kerta.

Ihmiset varmaan luulivat, että minulla on rakko-ongelma. Parempi niin kuin että he pitäisivät minua idioottina.

Pahinta oli se, että kyse oli isästäni. Hän oli sankarini.

Se, jonka kaltaiseksi halusin kasvaa.

Kaikki rakastivat häntä. MINÄ RAKASTIN häntä. Halusin, että hän olisi minusta ylpeä.

“Cliff, miksi olet niin laiska? Etkö halua oppia lukemaan?”

“MINÄ YRITÄN! ETKÖ NÄE, KUINKA KOVASTI YRITÄN?!” vastasin, kyyneleet valuen pitkin poskiani.

“En näe. Käytän joka päivä kaksi tuntia yrittäessäni opettaa sinua lukemaan. Ostin jokaisen ohjelman. Lakkaa sähläämästä ja keskity edes kerran.”

“KESKITTYÄKÖ?! Minähän keskityn koko ajan.”

“Et. Et edes välitä. Jopa sisaresi osaa lukea, ja hän on vasta kuusivuotias.”

“Koska MINÄ OPETIN HÄNTÄ! En halunnut hänen joutuvan käymään tätä läpi.

Tiedän kaikki säännöt. Jokaisen säännön. Mutta kun yritän soveltaa niitä, se vain… ei toimi.”

Ennen unelmoin lukemisesta.

Pienenä halusin olla presidentti, tiedemies ja poptähti.

Tiesin, että tullakseni sellaiseksi kuin halusin, minun täytyi oppia lukemaan.

Kävelin kaikkialle kirja kainalossa ja kuvittelin, että jonain päivänä osaisin lukea sen.

Kirja, jonka halusin lukea eniten, oli Harry Potter.

Mutta kun kirjastonhoitaja herätti minut jo 20. kerran, koska olin nukahtanut kasvot kirjaan painuneina kolmannella sivulla, luovutin.

Onneksi isäni ei luopunut minusta. Hän ei koskaan luovuttanut. Ikinä.

Isäni teki paljon töitä, kun olimme nuoria. Hänellä ei juuri koskaan ollut aikaa syödä illallista kanssamme.

Mutta hän tuli kotiin aikaisin tämän takia:

Hän istui sänkyni reunalle ja hitaalla, syvällä äänellä luki minulle Harry Potteria. Silmäni syttyivät; pidin siitä valtavasti.

Kun isäni ei ehtinyt kotiin ajoissa, hän nauhoitti itsensä lukemassa Harry Potteria kasetille. Nukuin usein sitä kuunnellessa. Kerta toisensa jälkeen, kuunnellen isäni ääntä.

Minulla kävi tuplasti tuuri, koska minulla oli myös äiti (eli MamaBear). Hän välittää. Ja hän on todella hyvä selvittämään asioita.

Eräänä päivänä, todennäköisesti etsittyään tietoa tuhatta kertaa tai luettuaan sata kirjaa aiheesta, hän löysi käsitteen “Dyslexia” ja arveli, että minulla voisi olla sitä. Hän hankki minulle testin. Kävi ilmi, että juuri sitä minulla oli. Sen lisäksi ADD.

Kun sain tietää olevani dysleksinen, huokaisin syvään, tavalla johon harva yhdeksänvuotias pystyy. “Vihdoinkin!” ajattelin, “En ole rikki, en ole tyhmä, enkä todellakaan LAISKA!”

“Mahtavaa,” ajattelin, “nyt tiedämme, miksi tätä ongelmaa kutsutaan, korjataan se!”

Lauseen lukeminen vie minulta yhtä paljon energiaa ja aivokapasiteettia kuin useimmilta veisi nelinumeroisen jakolaskun laskeminen päässä. 462/7=…

Yhden kappaleen jälkeen olen poikki (se on 10 laskua putkeen),

Kokonainen luku? Se vastaisi 300 nelinumeroista laskua peräjälkeen päässäni.

“Koko lukua” ei ole olemassa — vaikka käyttäisin kaiken energiani, nukahdan tai alan tehdä virheitä (en ymmärrä) ennen kuin pääsen luvun loppuun. Liikaa aivotyötä.

Kuunteleminen ei kuitenkaan vie yhtä paljon energiaa kuin tekstin purkaminen.

Isäni löysi oikean äänikirjan Harry Potter and The Sorcerer’s Stone, lukijana Jim Dale, ja hankki sen minulle.

Kuuntelin sitä 22 kertaa peräkkäin.

Ne ensimmäiset kolme sivua, joilla nukuin kirjastossa? Opin ne ulkoa. Samoin koko ensimmäisen luvun. 13 vuotta myöhemmin.

En lopettanut kuuntelemista. Kuuntelin kaikki sarjan kirjat. Sitten Narnia, Taru sormusten herrasta, Game of Thrones, Pillars of the Earth, Atlas Shrugged.

En koskaan lopettanut kuuntelua.

Minulla oli selässäni 20-tonninen kivi, joka esti minua olemasta se, joka halusin olla. Jokainen lause, jonka luin, kesti ikuisuuden. Nyt minulla oli siivet.

Aloin nostaa kuuntelunopeuttani 1x:stä 1.25x:ään, 1.5x:ään, 2x:ään ja sitten 2.5x:ään. Koska muutos oli asteittainen, kasvoin sen mukana ja pysyin joka sanassa mukana.

Kuuntelin pyöräillessäni kouluun. Odottaessani äitini kyytiä treeneistä. Ennen nukahtamista joka ilta. Siivotessani huonettani tai kävellessäni ulkona. Vessassa.

Aloin kuunnella loppuun kaksi äänikirjaa viikossa. 100 kirjaa vuodessa. Olen jatkanut tällä tahdilla 12 vuotta. Se ei vaadi vaivaa, ja se on itse asiassa päivän parasta antia.

Kaikista koulussa annetuista kirjoista ei ole äänikirjaa. Yläkoulun kesälukemiseni oli “Marley and Me”, eikä sille ollut äänikirjaa. Joten kesänä ennen lukion alkua istuin äitini sängyllä, ja hän luki minulle “Marley and Me”.

Olin erityisopetuksen tunnilla yhden tunnin joka päivä koko lukion ajan.

Kokeilin paljon. Aloin käyttää teknologiaa tavalla, jota yksikään erityisopettaja ei olisi voinut opettaa minulle. Otin täyden vastuun omista mukautuksistani ja koulutuksestani. Pyysin apua ja selvitin, miten opin parhaiten.

Kävin melkein kaikki koulun tarjoamat AP- ja Honors-kurssit, saavutin yli 4.0 GPA:n ja selvisin hallinnon ja opettajien kanssa käydyistä taisteluista, jotka pitivät dysleksiaa “myyttinä”. Myöhemmin käsittelen tarkemmin työkaluja, joita käytin tuona aikana, ja miten tein sen.

Minulla oli myös uskomattoman kannustavia opettajia.

Kovan työn (ja monien opettajien suostuttelun poikkeuksiin) kautta minut hyväksyttiin Brownin yliopistoon. Yksi ongelma…. En voinut lukea kesälukemaani – tälle kirjalle ei ollut äänikirjaa.

Samoin useimmista oppikirjoista, useimmista jaettavista materiaaleista, PDF-tiedostoista, sähköposteista ja Wikipedia-sivuista, joita koulussa pitää lukea, ei ole äänikirjoja.

Joten istuin äitini vieressä hänen sängyllään. Hän luki yliopiston kesälukemiseni minulle. Mutta äitini työskenteli, eikä hänellä ollut aikaa lukea minulle koko kirjaa.

Yötä ennen lentoa kohti Brownia ja opintojen alkua olin vasta kaksi kolmasosaa kirjasta läpi.

Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa; päätin hakkeroida vanhan tekstistä puheeksi -järjestelmän lukemaan kirjan lopun yön yli iPhoneeni ja kuunnella sen sitten lentokoneessa.

Se toimi!

Opettelin koodaamaan itse sivussa (lisää siitä, miten sain tämän toimimaan dysleksiasta huolimatta myöhemmin kirjassa) ja paransin ohjelmistoa edelleen.

Käytin seuraavat neljä vuotta yliopistossa hioen tätä järjestelmää. Sen sijaan, että raastaisin oppikirjan äärellä naulittuna pöytään, otin 15 nopeaa kuvaa ja kuuntelin syödessäni aamiaista tai longboardilla luennolle mennessäni.

Kuuntelin viikoittain kursseille määrätyt yli sadan sivun lukemiset junassa tai bussissa matkalla hackathoneihin. Usein tuntui, että olin ainoa, joka oli tehnyt annetut lukemiset kursseillani.

Nykyään miljoonat ihmiset ovat pystyneet pärjäämään koulussa ja yhteiskunnassa Speechifyn ansiosta.

Muista, että ennen kaikkea tehtäväsi on olla se henkilö, jota olisit eniten tarvinnut kasvaessasi. Ainakin minulle se on.

Paljon rakkautta ❤

Cliff Weitzman