Hei, olen Cliff Weitzman.

Minulla on dysleksia.

Se todettiin kolmannella luokalla. Se oli paras päivä elämässäni.

Sitä ennen vain esitin lukevani alakoulussa.

Istuin kirja auki edessäni ja vedin sormeani sanojen alla, etteivät ihmiset (vanhempani, opettajat, ystävät, sisarukset) pitäisi minua tyhmänä tai laiskana.

Lukupiirit olivat kamalia.

Lapset lukivat vuorotellen. Oma vuoroni läheni.

Kämmeneni alkoivat hikoilla.

Ajoitin sen tarkkaan. Ja juuri ennen kuin oli minun vuoroni…

Pakenin vessaan.

Tein tämän joka kerta.

Ihmiset ovat varmaan luulleet, että minulla on rakko-ongelmia. Parempi niin kuin että he pitäisivät minua idioottina.

Pahinta oli isäni. Hän oli sankarini.

Henkilö, jonka kaltaiseksi haaveilin kasvavani jonain päivänä.

Kaikki rakastivat häntä. MINÄ RAKASTIN häntä. Halusin hänen olevan minusta ylpeä.

“Cliff, miksi olet niin laiska? Etkö halua oppia lukemaan?”

“HITTO! ETKÖ NÄE KUINKA KOVASTI YRITÄN?!” vastasin hänelle, ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

“En näe. Käytän kaksi tuntia päivässä yrittäen opettaa sinua lukemaan. Olen ostanut kaikki ohjelmat. Lopeta sählääminen ja kuuntele edes kerran.”

“KUUNTELETKO?! Minä kuuntelen aina.”

“Et kuuntele. Et välitä. Jopa sisaresi osaa lukea ja hän on vasta 6-vuotias.”

“Koska MINÄ OPETIN HÄNET! En halunnut hänen joutuvan käymään tätä läpi.”

Tiedän kaikki säännöt. KAIKKI säännöt. Mutta kun yritän soveltaa niitä, se vain… ei toimi.”

Nukahdin aina lukiessa.

Kun olin nuori, halusin olla presidentti, tiedemies ja pop-tähti.

Tiesin, että saavuttaakseni unelmani minun täytyisi osata lukea.

Kävelin kaikkialle kirja kainalossa ja kuvittelin, että jonain päivänä pystyisin lukemaan sen.

Kirja, jonka halusin lukea eniten, oli Harry Potter.

Mutta kun 20. kerran kirjastonhoitaja herätti minut, koska olin nukahtanut kasvot kiinni kirjassa kolmannella sivulla, luovuin.

Onneksi isäni ei luovuttanut. Hän ei koskaan luovuttanut. Koskaan.

Isäni teki kovasti töitä, kun olimme pieniä. Hänellä ei melkein koskaan ollut aikaa syödä kanssamme iltapalaa.

Mutta hän tuli kotiin ajoissa tätä varten:

Hän istui sängyssäni. Ja hitaalla, syvällä äänellä luki Harry Potteria minulle. Silmäni syttyivät. Rakastin tätä niin paljon.

Kun isä ei ehtinyt kotiin, hän nauhoitti itsensä lukemassa Harry Potteria kasetille. Nukahdin kuunnellen sitä kasettia. Yhä uudelleen ja uudelleen, isäni ääntä kuunnellen.

Olin kaksin verroin onnekas, koska minulla oli myös äitini (eli MamaBear). Hän välitti. Ja hän oli todella hyvä ottamaan asioista selvää.

Eräänä päivänä, luultavasti sen tuhannennen haun aikana tai yhdessä niistä sadasta kirjasta, joita hän luki aiheesta, hän törmäsi sanaan “dysleksia” ja arveli, että ehkä minulla on sitä. Hän vei minut testeihin. Kävi ilmi, että juuri sitä se oli. Sekä ADD.

Kun sain tietää olevani dyslektikko, päästin syvimmän huokauksen, jonka yhdeksänvuotias voi päästää. “Vihdoinkin!” ajattelin. “En ole rikki, en ole tyhmä, enkä todellakaan LAISKA!”

“Hienoa,” ajattelin, “nyt tiedämme, mikä tämä ongelma on – korjataan se!”

Lauseen lukeminen vie minulta saman verran energiaa ja aivokapasiteettia kuin useimmilta vaatii nelinumeroisen jakolaskun laskeminen päässä. 462/7=…

Kappaleen jälkeen olen väsynyt (se on kuin kymmenen laskua putkeen),

Entä luvun jälkeen? Se vastaisi 300 nelinumeroisen laskun tekemistä päässäni putkeen.

”Luvun jälkeen” ei onnistu — vaikka käyttäisin kaiken energiani, nukahdan tai alan tehdä virheitä (en pysy kärryillä) ennen luvun loppua. Liian raskasta aivotyötä.

Kuunteleminen ei kuitenkaan vaadi yhtä paljon energiaa kuin tekstin purkaminen.

Isäni löysi varsinaisen äänikirjan Harry Potter ja Viisasten kivi -teoksesta, lukijana Jim Dale. Hän hankki sen minulle.

Kuuntelin sitä 22 kertaa putkeen.

Ne ensimmäiset kolme sivua, joilla aina nukahdin kirjastossa? Olen opetellut ne ulkoa. Samoin koko ensimmäisen luvun. Yhä 13 vuotta myöhemmin.

En lopettanut kuuntelemista. Kuuntelin koko sarjan. Sitten Narnian, Tarun sormusten herrasta, Tulen ja jään laulun, Maailman pylväät, Atlas Shruggedin.

En koskaan lopettanut kuuntelemista.

Minulla oli selässäni 20 tonnin kivenmurikka, joka esti minua olemasta se, joksi halusin tulla. Jokainen lukemani lause vei iäisyyden. Nyt minulla oli siivet.

Aloin nostaa kuuntelunopeuttani: 1x → 1.25x → 1.5x → 2x → 2.5x. Muutos oli asteittainen, kasvoin sen mukana ja sain jokaisen sanan talteen.

Kuuntelin pyöräillessäni kouluun. Odottaessani äitiäni treenien jälkeen. Ennen nukahtamista joka ilta. Siivotessani huonettani tai kävellessäni ulkona. Vessassa.

Sain valmiiksi kaksi äänikirjaa viikossa. 100 kirjaa vuodessa. Olen pitänyt saman tahdin 12 vuotta. Se ei vaadi vaivannäköä; päinvastoin, se on päivän paras hetki.

Jokaiseen koulussa määrättyyn kirjaan ei ole äänikirjaa. Lukion kesälukemiseni oli “Marley ja minä” eikä sille ollut äänikirjaa. Joten kesänä ennen lukion alkua istuin äitini sängyn vieressä ja hän luki “Marley ja minä” -kirjan minulle.

Olin erityisopetuksessa yhden tunnin päivässä koko lukion ajan.

Kokeilin paljon erilaisia keinoja. Aloin käyttää teknologiaa tavoilla, joita mikään erityisopettaja ei olisi voinut opettaa. Otin täyden vastuun omista tukitoimistani ja oppimisestani. Pyysin apua ja selvitin, mikä tapa sopii minulle parhaiten.

Otinkin lähes kaikki koulun tarjoamat AP- ja Honors-kurssit, pitääkseni GPA:n yli 4.0:n, ja selvisin hallinnosta ja opettajista, jotka pitivät dysleksiaa “myyttinä”. Myöhemmin käyn yksityiskohtaisesti läpi työkalut, joita käytin tuohon aikaan ja miten sen tein.

Minulla oli myös uskomattoman tukevia opettajia.

Kovan työn (ja monien opettajien suostuttelun poikkeuksiin) jälkeen minut hyväksyttiin Brownin yliopistoon. Yksi ongelma… en pystynyt lukemaan kesälukemistani – tälle kirjalle ei ollut äänikirjaa.

Samoin suurimmalle osalle oppikirjoista, jaettavista materiaaleista, PDF-tiedostoista, sähköposteista ja Wikipedian sivuista, joita koulussa täytyy lukea, ei ole äänikirjaa.

Joten istuin äitini sängyn vieressä. Hän luki yliopiston kesälukemiseni minulle. Mutta äitini kävi töissä eikä hänellä ollut aikaa lukea koko kirjaa.

Yötä ennen lähtöä Browniin, yliopiston aloittamista varten, olin vasta saanut kaksi kolmasosaa kirjasta luettua.

Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja: hakkeroisin vanhan tekstistä puheeksi -järjestelmän lukemaan lopun kirjasta yöksi iPhoneeni, jotta voisin kuunnella sen lennolla.

Se toimi!

Opettelin itse koodaamaan ohessa (kirjassa kerron myöhemmin enemmän siitä, miten sain tämän onnistumaan dysleksiasta huolimatta) ja jatkoin ohjelmiston kehittämistä.

Käytin seuraavat neljä vuotta yliopistossa hiomalla tätä järjestelmää. Sen sijaan että olisin ollut kirjaan kahlittuna pöydän ääreen – otin 15 nopeaa kuvaa ja kuuntelin ne aamupalalla tai longboardilla rullatessani luokkaan.

Kuuntelin viikoittaiset, yli 100-sivuiset lukutehtävät luentojani varten junassa tai bussissa matkalla hackathoneihin. Usein tuntui, että olin ainoa, joka oli tehnyt luettavat.

Nykyään miljoonat ihmiset pystyvät pärjäämään koulussa ja yhteiskunnassa Speechifyn ansiosta.

Muista, että ennen kaikkea tehtäväsi on olla se ihminen, jota olisit eniten tarvinnut kasvaessasi. Näin se on ainakin minulla ollut.

Paljon rakkautta ❤

Cliff Weitzman